keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Taidan olla elossa.

Ei vaakaa. Ei kaloreita. Ei ruokapäiväkirjaa. Ei valehtelemista. Ei syömishäiriötä liki vuoteen.

Mä en itseasiassa muista, koska viimeksi olisin ajatellut, että minulla on syömishäriö. Oikeastaan mä olen aika lailla unohtanut koko asian. Mä en siis enää varsinaisesti koskaan laihduta. Musta tuntuu, että mä olen löytänyt sellaisen ideaalipainon itselleni.

Mä olen kuitenkin huomannut, ettei ne "laihdutusajatukset" koskaan häviä kokonaan, enkä tiedä kuuluuko niiden kadotakaan. Jos mua esimerkiksi stressaa tai muuten vaan ahdistaa, niin tekee mieli laihduttaa. Jos mä olen vihainen, niin tekee mieli laihduttaa entistä enemmän. En tajua miksi. Mä jotenkin olen ajatellut, että anoreksia on sellainen nuorten tyttöjen sairaus. Jos siihen vielä aikuisiällä sairastuu, kuolee.

Mun tapa reagoida ongelmiin ja tunteisiin tuntuu linkittyvän jollain tavalla aina syömiseen ja liikuntaan. Edelleen 22-vuotiaana, mä en kykene täysin irtautumaan syömishäiriöstä, vaan naiivisti  saatan kuvitella, että kaikki järjestyy, kunhan nuo vanhat farkut mahtuvat päälle.  Ja tässä vaiheessa mun täytyy tunnustaa, että mulla on edelleen kieroutunut suhde painoon ja itseeni. Miksi mä edelleen ajattelen näin? Turhauttavaa. Turhauttavat 53 kiloa ja puristavat farkut.

Mandy