En malttanut nyt ollakkaan pois ens viikkoon asti täältä bloggerista, vaikka niin vähän itselleni lupailin. Vaikka täällä moni tukee ja kirjoittaa ihania kommentteja, saan täältä samaan aikaan tietynlaista sanatonta joukkokannustusta tähän laihdutukseen. Ja mulla on nyt alkanut tulla jotenkin enemmän toi terve puoli esiin. Mä rupesin ajattelemaan, mitä kaikkea tää mun ongelma on jo mun elämässä tehnyt.
1. Mun valmistuminen lykkääntyi
- En voi pelkästään tätä siitä syyttää, koska alla oli se masennus.
2. Sain vakavan sekamuotoisen masennus/.ja ahdistustilan.
3. Mun suhde kärsii.
- Tapellaan J:n kanssa liikaa ruosta ja kiukuttelen sille nälissäni.
4. Mun välit on etääntynyt mun kavereihin.
-ei vaan jaksa.
No ei tossa vielä mitään kamalaa listaa ole, mut kokonaisuudessaan jo ihan tarpeeks. Mä haluan taas olla normaali, mutten halua lihota. En tiedä haluanko mä enää laihtua, toisina päivinä en, toisina JOO. Oon jotenkin ihan sekasin tästä kaikesta.
Eilinen oli aika mielenkiintoinen. Olin hoitamassa yhtä 2 vuotiasta lasta. No siellä kämpässä oli myös sen pojan isoveli, jonka piti lähteä jonnekkin viihteelle, joten se ei voinut sitä vahtia. No sit kun sen lapsen äiti lähti, se pika jäikin kotiin. Se poltteli jointtia ja tuli istumaan mun kanssa olohuoneeseen. No mä rupesin sitten juttelemaan sille ja yht`äkkiä se rupes avutumaan mulle sen faijan kuolemasta. (tosin tiesin kyl jo valmiiks, et se kuoli joku 3 vuotta sitten. No anyway juteltiin sen kaa koko yö ja se vaan avautu mulle koko elämästään ja mä kuuntelin. Se oli vaan tosi outoa, koska en oo koskaan sen kanssa kumemmin jutellut ja sit se vaan itki ja kerto mulle sen elämästä. Olin aika sanaton, mut yritin sitä jotenkin siinä lohdutella.
Ei tässä muuta sitten ollutkaan. Jäi vaan jotenkin haikeesti mieleen se eilinen poika ja oli pakko mainita siitä.
<3Mandy
Mä olen kans huomannut miten tää laihdutus, ruoka jne vaikuttaa suhun, sen verran siis mitä elämästäs valotat, eikä se oikein tee hyvää :/ usein sitä tosin ei halua kuulla, enkä ole viitsinyt sanoa mitään mutta en tietenkään myöskään kannustaa jatkamaan. Mun mielestä sä olet laiha, läskiä ei missään eikä sun tartteis enää yhtään laihtua! Ei olis muutamat lisäkilot pahitteeksi mutta jos se ei ole mahdollista, niin mielummin sitten vaikka pysyä tuossa ja yrittää löytää jotain sisäistä parempaa oloa jne.
VastaaPoistaMä olen vain joku tyyppi täällä netissä kirjoittelemassa eikä oikeasti tunneta toisiamme, mutta jotenkin sitä silti voi välittää ja olla kiinnostunut ihmisistä netin kautta, ja mä olen. Joten kaikkea hyvää hirveästi toivon sulle, että asiat menis parempaan suuntaan, valmistuisit jne! :) <3
Hei, laitoin sulle haasteen mun blogissa :)
VastaaPoistaMä olen sitä mieltä, että oikeesti kannattaa miettiä tota parantumisasiaa. Mun elämä on ainakin tuntunut paljon valosammalle nyt kun ruoka ei enää hallitse sitä :) Toki vieläkin tulee jotain takapakkeja ja ahdistuksia ja sellasia, mutta koko ajan vähemmän. Se on vaan niin paljon helpompaa kun ei stressaa jokaista kaloria.. Kuitenkin kun ihminen tosiaan voi syödä sen peruskulutuksen verran lihomatta. Alkuks tulee kyllä painoa kun alkaa syömään normaalimmin, mut suurimmaks osaks ne on vaan nesteitä. Sitten mun paino ainakin jämähti mulle ihan sopiviin mittoihin alun jälkeen, eikä mun tarvii enää paljoo miettiä syömisiä, kun toi paino pysyy tossa vaan :)
oon ennenki lukenu blogias mut nyt tajusin vast liittyy lukijaks :D ja yhdyn Vadelman kommenttiin! :)
VastaaPoistaHei! Löysin juuri blogisi. Olet todella sinnikäs tyttö. Toivon kuitenkin että edes pikkuruinen osa sinusta haluaa parantua ja uskon sen myös olevan niin.. Jokatapauksessa toivotan sinulle paranemisia ja jaksamisia<3 Ihminen pystyy juuri siihen mitä itse haluaa! PS. Löysin todella huiman kuvan.. http://daysofourlife.files.wordpress.com/2009/01/anorexic.jpg
VastaaPoistaAnonyymi: kiitos kommentistasi, kyllä tää tästä vielä jonain kauniina päivänä tokenee. Sitten kun oon valmis. Toi kuva oli kyllä joo aika karmea.
VastaaPoista