laihdutusmatkani nykypisteeseen, muistelua.

Sanotaan, että syömishäiriö puhkeaa sairastuvalle yleensä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla lievenpänä ja viiden vuoden päästä kunnolla. Mä mukaudun melko hyvin kyseiseen kaavaan, vaikkei nuo luvut nyt ihan täydellisesti täsmää.

Ala-asteella mä olin normaalipainoinen, BMI todennäköisesti siinä normaalipuolen ylärajalla, mutten koskaan ylipainoinen. Mä en koskaan ajatellut olevani lihava ja siinä viidennellä luokalla mulla alkoi tosi nopea pituuskasvu, joten hoikistuin silminnähden todella nopeasti. Siinä seiskaluokan kieppeillä painoin noin 50 kiloa ja olin lähes samanpituinen kuin nytkin.


Mä muistan, kuinka me niinsanotusti kilpailtiin mun hyvän kaverin kanssa meidän painoista ja kuinka mä olin ylpeä, kun painoin tätä mun ystävää vähemmän, joka oli aina ollut mielettömän hoikka. Syötiin kouluruokailussa pelkkää salaattia ja aina, jos olin laihtunut kerroin mun kaverille siitä tähän tyyliin: " Arvaappa mitä H, tänään mä painoin vain 48 kiloa, jee!" Jossain vaiheessa seiskaa meille tuli terveystarkastukset ja olin alipainoinen. Terveydenhoitaja teki mulle uudet ruokasuunnitelmat ja painoa koitettiin nostaa, johon mä en luonnollisestikaan suostunut.Laitokseen joutuessani mun paino kuitenkin kasvoi kuin itsestään ja mä en suoraan sanottuna edes välittänyt siitä. Mä rakastin syömistä.

Mä oikeastaan käsitin vasta kunnolla sairastuttuani, että mun SH sai pohjan jo yläasteella, vaikken sitä tiedostanutkaan silloin. Halusin vaan olla laiha. Lukion ekalla meillä oli uudestaan terveystarkastus koulussa. Mä painoin 56,4kg ja terkkari sanoin: "hei sähän olet melkein sun ihannepainossa, 54 kilossa." Mä sain tosta luvusta pakkomielteen.

Aloin juosta päivittäin koulun jälkeen kahdeksan kilometrin lenkin, söin koulussa hyvin ja illalla söin yhden ruisleivän. Asuin mun ensimmäisessä omassa asunnossa toisella paikkakunnalla ja ostin itselleni näinollen myös omat ruoat. Joka sunnuntai ilta kävin kaupassa, ostin kahvipaketin, pari pakettia reissumiestä, juustoa ja kalkkunaleikkelettä. Mun tavoitteena oli 54 kiloinen, täydellinen, ihannemitoissa oleva lihaksikas vartalo.


Mutta mitä tapahtui? Tokalla, 17 vuotiaana, saavuttaessani tuon painon, se ei todellakaan riittänyt. " Miten niin mallinmitoissa? Ylimääräistä löytyy." Ja sille tielle olen jäänyt. Silloin mä aloitin mun blogin ja loputhan te tiedättekin. Nyt mulla on hyvin vaikea lokeroida itseäni oikein mihinkään. Olenko mä enää anorektikko, olenko mä suhteellisen normaali vai pro-ana? Sitä mä en osaa sanoa. Varmaa kuitenkin on, että mä haluan olla hoikka, mutta terve. Mua oikeasti pelottaa ajatus siitä, että mä sairastuisin kunnolla anoreksiaan vielä kerran. Mitä musta jäisi enää jäljelle?

En tiedä, että kiinnostiko ketään, mutta kerroinpa kuitenkin. Anoreksiaan tai mihinkään muuhun syömishäiriöön sairastuminen ei siis todellakaan ole ainakaan mun kohdallani ollut mikään lyhyt pyrähdys, vaan pitkä ja kivinen tie.

-mandy